11/28/2014

Kun motivaatio liikkumiseen katoaa.





Tämä syksy on ollut elämässäni hyvinkin poikkeava- on tapahtunut paljon muutoksia ja samalla on tullut otettua isoja askelia kohti omaa, itsenäistä elämää. Muutto uudelle paikkakunnalle sekä opiskelujen aloittaminen toivat mukanaan paljon uusia asioita, joiden kanssa elämään totutteleminen on ottanut arjesta ison palan, samoin syöden energiaa kaikelta muulta. Jos jonkun radikaalin muutoksen aikaisempaan elämäntyyliini olen täällä huomannut, niin se on ehdottomasti treenimäärien väheneminen. Mitä siis tehdä, kun motivaatio liikkua katoaa?

Alussa vielä todistelin itselleni liikkumattomuuden hyväksymistä sillä, että vapaa-ajan meiningit, juhlat, tapaamiset ja muut veivät kaikki illat ja se on tietysti hyväksyttävää kun haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Kun opiskeluarki kuitenkin koitti, tuntui edelleen etten saanut itseäni oikein pois kotoa ja kohti salia. Toki välissä on ollut muutamia oikein aktiivisiakin viikkoja kun olen käynyt usemmankin kerran peräkkäin puntilla ja jumpassa, mutta sellaiset viikot ovat nyt olleet enemmänkin poikkeus kuin sääntö- päinvastoin siis kuin aikaisemmin. 



Olenkin siis alkanut etsiä syytä tähän yhtäkkiseen treeni-innon hiipumiseen, enkä mihinkään järkevään lopputulokseen ole vielä ainakaan päässyt. Toki yksi syy voi olla uusi ympäristö ja sali- tuskin Balanssilla käydessä mulla tällaisia ongelmia olisi, kun kaikki on tuttua ja toimivaa. Toinen syy voi toki olla oikeastikin ajanpuute, sillä koulutehtävät ja tentteihin lukeminen syövät todella paljon energiaa. Niinä parina vapaatuntina päivästä ei sitten huvitakaan lähteä piiskaamaan itseään salille, vaan maata sohvalla ja levätä. Mutta miksi se on muuttunut tällaiseksi, aikaisemminhan salille pääseminen on ollut se päivän paras ja odotetuin kohta? 

En väitä, että liikunnasta olisi tullut mulle suorittamista, ei. En käy salilla jos ei huvita- as simple as that. Silloin kun on olo että haluan jumppaan tai puntille, sitten mennään. Mutta toki sitä alkaa miettimään mikä on syy vähentyneisiin treenikertoihin, kun aikaisemmin on ollut rankemmankin sarjan jumppapirkko. En tiedä olenko yksin tällaisten ajatusteni kanssa, vai onko muita joilla on ollut joskus samanlaisia kokemuksia/ajatuksia? Onko teillä ideaa valaista mua näissä pohdinnoissani? 

Uskon kuitenkin treeni-innon sieltä vielä palailevan, kunhan itseään ei pakota ja tee liikunnasta pakkopullaa. Ehkäpä rutiinien vakiintuminen elämään tai jokin muu juttu saa mut taas takaisin aikaisempiin treenimääriin kiinni. 



11/27/2014

Viikkojen 47 ja 48 kuulumiset






Moikka! Tänne on taas kotiuduttu takaisin Jyväskylään, ja vielä olisi viimeiset pari viikkoa opiskeluarkea jäljellä tälle vuodelle. Miten tämä aika meneekään näin nopsaan- juurihan mä tänne vasta muutin! Mutta niin meni nopsaan myös nuo pari viikkoa kotonavierailua. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (ks. edellinen postaus) ehdin tapaamaan ihania kavereita taas pitkästä aikaa, samoin uusia tuttavuuksia ja ohjaamaan spinningiä sekä muutenkin jumppaamaan. Sen lisäksi toki opiskelin joka päivä kotoa käsin, mutta oli myös ihanaa vaihtelua että pääsi lukemaan pikkasen eri ympäristöön kuin mihin on tottunut.

Tässä kuvien muodossa hieman tunnelmia tuolta kotikonnuilta, ja samoin tältä kuluneelta viikolta. Eilen meillä oli ainejärjestön pikkujoulut teemalla 50 shades of grey, ja mulla oli oikein mukava ilta vaikken juonutkaan. Istuskeltiin ja juteltiin opiskelukavereiden kanssa, ja siitä vielä muiden jatkaessa baariin lähdettiin istuskelemaan lasillisten ääreen erääseen paikalliseen pienempään kuppilaan juttelemaan syvällisiä. Tänään sainkin nukkua oikein pitkät unet ja nyt taas sitten kouluhommien äärelle. Onneksi viikonloppuna pääsee rentoutumaan sitten taas ihan kunnolla kaikista koulujutuista, kun luvassa on pienten serkkujen vahtimista ja sukulointia. Oikein mukavaa loppuviikkoa teillekin kaikille! :)



Jumppailua kotisalilla Balanssilla :)


Ihanan Veeran kanssa päivittelemässä kuulumisia!


Sellossa shoppailua.. ja peiliselfieitä. 


Oli se ihana tulla taas omaan kotiinkin takasin :)


Kotisohvalla lököilyä, takka ja telkkari. Perfect!

50 shades of greyn teemapukeutumista. Samikset!



11/25/2014

Health is not valued till sickness comes.






Tämän syksyn aikana eteen on jo kerran aikaisemminkin tullut kohdallani tilanne, jossa yht äkkiä tajuan terveyden merkityksen äkillisen sairastumisen vuoksi. Valitettavasti tälle syksylle on nyt sattunut epäonnisen monta flunssaa ja edellisen kaltaista tilannetta peräkkäin. En halua blogini olevan mikään kaiken maailman sairauskertomus, mutta haluan avata viimeisintä tilannetta hieman, jos sillä saisin muitakin heräteltyä muistamaan terveyden merkityksen ja arvostamisen tärkeyden. 

Parisen viikkoa sitten tunsin takaraivossani jotain epämääräistä ja kipua koskettaessa. No, joku olisi voinut jättää asian siihen mutta koska tämä alkoi mua vaivaamaan niin että särkylääkkeitä jouduin syömään, lähdimmekin käymään Lohjalla radiologin vastaanotolla ultraäänitutkimuksessa. Sieltä paljastui jotain epämääräistä, ja lääkäri päättikin jatkaa lisätutkimuksilla. Ohutneulanäytteellä ko. kohdasta sitten otettiin soluja (joka oli lievästi sanottuna kivulias kokemus..) ja ne lähetettiin patologille tutkittavaksi. Sillä selviäisi onko kyseessä jotain pahan- vai hyvänlaatuista.

Voitte kuvitella millaisessa sumussa seuraavat päivät menivät, odotellessa vastauksia. Ehdin miettiä kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jopa sieltä pahimmasta päästä. Mietin, miten niitä pahanlaatuisiakin tuloksia voi tulla nuorille, perusterveille ihmisille ja kuinka epäreilua se onkaan. Silti miten mahtava terveydenhoitojärjestelmä meillä on, sillä jokainen diagnoosin saanut hoidetaan verovaroin niin hyvin kuin mahdollista. Ehdin miettiä kaiken tämän ja ei oikein huvittanut tehdä mitään sen ihmeellisempää. Halusin vain tietää tuomion soluluokasta. 




Kun lääkäri sitten saman viikon lopulla soitti, alkoi mun sydämeni tykyttää ihan kamalaa vauhtia. Etsin viereeni vain kynän ja paperia, koska enhän minä nyt yksin tajunnut niistä termeistä mitään sen tarkempaa. Kirjoitin ylös "soluluokan kaksi tuumori". Kansankielellä tämä tarkoittaa hyvänlaatuista kasvainta, joka ei lähetä etäpesäkkeitä tai syö ympäröivää kudosta. Soluluokka 2 tarkoitti kuitenkin tulehdusta, johon syön nyt vahvaa antibioottia. Tuloksen kuultuani olin aivan uskomattoman helpottunut, koska kaiken pahimmankin olin jo mielessäni ehtinyt käymään läpi. 

Ei sitä koskaan siis tiedä, kuinka lähellä sairastumista voikaan olla. Se voi tulla täysin puskista, aivan perusterveellekin ihmiselle. Pienistä muutoksista, ilman mitään selvää syytä. Usein arjessa sitä unohtaa kuinka arvokas perusterveys onkaan- pystyn liikkumaan, elämään ja nauttimaan. Ilman rankempia kokemuksia terveyden voi alkaa ottaa itsestäänselvyytenä, mitä se ehdottomasti ei saisi olla. Kyllä nämä tällaiset kokemukset ovatkin herättelijöitä siihen, ettei siedä murehtia pikkujuttuja kuten otsaryppyjä tai pientä ylimääräistä rasvaa vyötäröllä. Ihmisillä on oikeitakin ongelmia ja vakavia sairauksia. Sellaisissa tilanteissa ei paljon enää huomiota kiinnitä pikkuseikkoihin. 





11/24/2014

Opiskelupaikkana Jyväskylän yliopisto.





Sain eräältä lukijaltani postaustoiveen Jyväskylästä opiskelukaupunkina ja siitä, millainen meidän yliopistomme on opinahjona. Pyrin nyt jotenkin tiiviisti ja ytimekkäästi saamaan kaikki mieleeni juolahtavat asiat ylös. Täytyy myöskin ottaa huomioon, että itsehän olen Jyväskylässä asunut vasta yhden lukukauden verran, mutta kerronkin nyt siis omasta näkökulmastani. Jos herää kysymyksiä niin kommenttiboksi on auki!

Sillä itse opiskelen kasvatustieteitä, on Jyväskylä varmasti minulle paras paikka meidän maassamme, jossa voin tätä kyseistä alaa opiskella. Jyväskylässä oli ensimmäinen oppikoulu, ja myöskin suomen ensimmäinen opettajankoulutuslaitos. Meillä kasvatustiede on siis oikea ylpeysaine, ja sen kyllä näkee opettajista, tutkijoista sekä kurssien sisällöistä. Muita painotuksia ovat toki esimerkiksi Suomen ainoa liikuntatieteellinen tiedekunta sekä esim. informaatioteknologian tiedekunta.

Kaikki kampukset ovat kivasti lähes vierekkäin, ja matka taittuu nopsaan kampusten välillä kävellen tai pyörällä. Tämä on mukava esim. sivuainevalintojen kannalta, sillä ei tarvitse reissata pitkiä matkoja pitkin kaupunkia toiseen paikkaan luennolle. Muutenkin on mukava kun kampusalue on ns. tiivis, eli kaikki opiskelijat pyörivät samoissa ympäristöissä. Ei tule sellaista leiriytymistä vain oman tiedekunnan kanssa, vaan kaikki opiskelijat liikkuvat dynaamisesti eri rakennusten välillä. 




Jyväskylässä taitaa olla ihan ennätysmäärä opiskelijoita suhteessa muuhun asukaslukuun- nuoria siis riittää. Se näkyy niin katukuvassa kuin poikkitieteellisissä opiskelijabileissäkin. Lisäksi liikunnallisuus näkyy joka paikassa. Kaikki kulkevat pyörällä paikasta toiseen ja munkin reitilläni yliopistolle on autotien sivussa erikseen pyöräkaistat. Sen lisäksi liikuntamahdollisuusksia on ihan laidasta laitaan, eikä varmasti mikään harrastaminen jää mahdollisuuksien vähäisyydestä kiinni. Itse ajattelin lähteä kaverini kanssa seuraavaksi kokeilemaan lacrossea!

Hintataso on opiskelupaikaksi juuri sopiva, ja vaikka itsekin asun ihan ydinkeskustassa 39 neliön yksiössä, on minulla varaa maksaa siitä- toisin olisi Helsingissä. Siksi tunnen, että pystyn Jyväskylässä opiskellesani elelemään opiskelijaelämää ns. mukavammin, sillä hintataso ei ole niin huiman korkea. Jos jotain negatiivista täytyisi kuitenkin sanoa, sanoisin sen ettei Jyväskylästä oikein löydy oman alani töitä. Siksi suunnitelmissa onkin mahdollisesti vaihtaa maisterivaiheen alkaessa Helsinkiin, jotta harjoittelu omissa töissä olisi mahdollista. 

Kuten jo aikaisemmin totesinkin jossain postauksessa, oli omalla kohdallani tämä konkreettinen maisemanvaihdos ihan täydellinen juttu. Pääsin aloittamaan ihan uudessa ympäristössä oman elämäni, ja itenäistymään ihan eri tavalla kuin jos olisin jäänyt kotikulmilleni pyörimään. Siksi suosittelenkin kaikille jotka harkitsevat maisemanvaihdosta vain ottamaan ja repäisemään- nuorena pitää kokeilla, etsiä ja ottaa mahdollisuuksia vastaan! 






11/21/2014

15 faktaa minusta





Tässä postaus, joka minun on jo pitkään pitänyt tehdä mutta se on aina jäänyt. Kouluhommia vältelläkseni näin perjantai-iltapäivänä, päätinkin sitten väsätä tämän valmiiksi. Siis 15 outoa faktaa minusta, olkaapa hyvät! Varoitus: saattaa muuttaa käsitystäsi minusta hyvinkin radikaalisti ;D



- Olen lakto-ovo vegetaristi, mutta joskus on pakko saada mussuttaa mm. vähän friteerattua kanaa.

- Musiikki on mun elämäni intohimo. Soitan viittä eri soitinta, ja poikkihuilua jaksoin pimputtaa musiikkiopistollakin kahdeksan vuotta.

- En siedä epäjärjestystä missään muodossa. Kaikkien tavaroiden on aina oltava paikallaan eikä mitään ylimääräistä saa olla näkyvillä. Tervetuloa siis vaan kylään mun luokse :'D

- Aikaisemmin en ymmärtänyt mitä ihanaa pienissä lapsissa on, mutta viimeisen vuoden aikana olen huomannut itsekin alkavani lässytellä ja ilmeillä pikkulapsille. Äidin sanoin- biologia alkaa tehdä tehtävänsä. 

- Sairas huumorintaju on piirre, jota minusta ei saa vietyä pois. Sarkasmi, musta huumori, puujalkavitsit.. u name it. Kaikki menee enkä pysty olla seurassa jossa ei ole huumorintajua.




- Olen todella vahva persoona. En mielistele ketään ja olen reilusti oma itseni. Joskus siitä saa kärsiä,  mutta olen todella tyytyväinen ettei minun tarvitse esittää mitään mitä en oikeasti ole.

- En voi syödä mitään hedelmiä kuorineen- tämä on piirre mille monet kaverini nauravat! En voisi kuvitellakaan omenan syömistä kuorineen, saati sitten mandariinin paloja niin että siinä päällä on se iljettävä läpinäkyvä kalvo. Kaikki pitää kuoria. Heikoimpina hetkinä myös viinirypäleet. :D 

- Puhun sujuvaa suomea, englantia sekä ruotsia. Espanjalla pärjään lomamatkoillamme, samoin ranskalla jotenkuten. Ranskantaitoa olisi tarkoitus kuitenkin parantaa edelleen yliopisto-opinnoissa. 

- Koulutöissä olen halki-poikki-pinoon tyyppi. En koskaan jätä hommia viimeiseen iltaan, vaan aikataulutan ne huolellisesti ja teen kaiken säntillisesti pois alta. Joskus jopa liiankin pedantisti.

- Minulla on palava halu vapaaehtoistyöhön. Havaijinmatkalla meidän olisi tarkoitus mennä tekemään vapaaehtoistyötä paikalliseen eläinsuojeluun, mutta myöskin täällä Suomessa olen suunnitellut aloittavani jonkinsortin hyvän tekemisen. Esimerkiksi kaveritoiminta yksinäisille lapsille olisi ihanaa, josta saisi hyvää mieltä myös itselle.

- Olen maailman paras kirjoittamaan erilaisia listoja. Kauppalistoja, to-do listoja, pakkauslistoja... Kaikki menee. Mikään ei ole parempi fiilis kuin saada vetää siitä listasta asioita yli, eihän? 


Laura ennen jumppaa...


- Kun pääsen lempijumppiini, olen kuin yliviritetty duracellpupu. Jamikaverini tietävät sen miltä näytän ennen tunnin alkua: hypin paikallani, keikun ja heilun samalla hokien "Joko mennään, joko?" 

- Auta armias, kun saan ajaa itsekseni autoa. Stereot täysille, ja karaoke alkaa. Siinä on kanssa-autoilijoilla varmasti katseltavaa kun tulkitsen kaikkien aikojen radiohittejä samalla kun kruisailen pitkin Nummelaa tai turun motaria. 

- Olen ehkä maailman pahin puhelinaddikti. Pahin painajainen jota olen unessa nähnyt, on se kuinka puhelimeni meni rikki enkä päässyt someen tai whatsappiin. Joo-o, tässä näätte pahimman mahdollisen älypuhelinsukupolven lapsen, myönnän! :D




- Bloggaamisen aloittamisen jälkeen en osaa ajatella ilman, että mietin aina miten kirjoittaisin mistäkin aiheesta joita elämässäni kohtaan. Kirjoittelen puhelimen muistioon ylös erilaisia aiheita ja katkelmia joita arjessa tulee vastaan, ja sitten muokkaan niistä postauksia. Bloggaaminen on siis tullut elämäntyyliini jäädäkseen. Ja hyvä niin! 



Haastan jokaisen bloggaavan ja ei-bloggaavan kirjoittelemaan samanlaisia faktoja. joko postauksena tai kommenttiboksiini! Nyt tunnutuksia peliin, haluan kuulla millaisia hassuja tapoja teillä lukijoilla on :D Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!